Paul oli opettanut Yrjölle erään CIA:lta kopioidun käytännön, jolla asiakkaiden kanssa käytyjä keskusteluja ei saatettu unohtaa. Jokaisella asiakkaalla oli oma asiakaskortti, joka oli n. postikortin kokoinen viivoitettu pahvikortti. Ylämarginaalissa oli asiakasyrityksen nimi, osoite ja puhelinnumero sekä kontaktihenkilön nimi. Alla oli sarake, johon laitettiin päivämäärä ja isompi sarake, johon kirjattiin kunakin ajankohtana käydyn keskustelun keskeinen sisältö sekä mahdollisen tarjouksen olennaiset tiedot, kuten lähetyksen paino, tilavuus ja tarjottu hinta/kg. Kortit olivat niille sopivan kokoisessa laatikossa aakkosjärjestyksessä asiakasfirman nimen mukaan. Tämän arkiston Paul antoi Yrjön kopiotavaksi. Nämä aika paljon viinaan menevät serkukset saattoivat nimittäin unohtaa varsin helposti kännipäissään käydyt keskustelut ja täten mitään ei tarvinnut erikseen muistella, vaan kaikki oli arkistossa asianmukaisessa järjestyksessä. Ei ole tiedossa, mistä syystä Paul oli saanut potkut Pan Amilta ja näin ollen myös CIA:lta, mutta ilmeisesti se liittyi tavalla tai toisella suun ohi puhumiseen eli lörpöttelyyn, mutta tämä on jo aiemmin mainittu.

Yrjö alkoi saada asiakkaita pikkuhiljaa ja heille hän kertoi kyllä avoimesta, että hän toimi MAT Transportin agenttina, mutta se ei vaikuttaisi hintaan. Tämä järjestely vain sattui sopimaan molemmille osapuolille varsin hyvin. Asian ymmärsivät asiakkaat myös, sillä jokainen ammattitaitoinen kuljetusjohtaja esimerkiksi Wärtsilässä, Strömbergillä, Farmosissa, Orionilla ja Fermionissa tiesi, että IATA-hinnat olivat kiinteät ja jos niistä poikettiin, jotain filunkia tehtiin. Se ei kuitenkaan yrityksiä juuri kiinnostanut, koska hinta oli olennainen osa kuljetuskustannuksia ja niissä säästäminen tärkeää. Näille yrityksille näytteiden lähettäminen lentorahtina oli osa jokapäiväistä toimintaa. 

Bisnes alkoi luistaa ja kassavirtaa tulla hiljalleen ja Yrjö oli tyytyväinen, sillä ensimmäistä kertaa elämässään hän teki laillista työtä, jos kohta laittomasti hankitulla pääomalla, mutta se oli Yrjön mielestä sivuseikka. 

Kosteahkon pitkän lounaan jälkeen eräänä kesäisenä päivänä kotiin tullessaan, hänen eteisessään oli postiluukusta tipahtanut kirje. Se näytti viralliselta ja aivan kuten Yrjö oli eniten pelännyt, se oli Tukholman verovirastosta. Kirjeessä kysyttiin, miten Herr Yrjö Ärjy on ansainnut Ruotsissa rahat maksamatta niistä tuloveroa. Jos rahat oli laillisesti hankittu, niistä tulisi maksaa tuloveroa ja tässä tapauksessa korotettuna, sillä niitä ei oltu maksettu ajoissa. Yrjö suivaantui, sillä miten helvetissä Ruotsin veroviranomainen oli saanut tietää hänen pankkitilinsä saldon? Hän soitti Tukholman verovirastoon ja sai lopulta puhelimeen verotarkastajan, joka asiaa oli käsitellyt. Tämä selitti, että asia oli tullut ilmi aivan normaalin tilintarkastuksen yhteydessä, joten Herr Ärjy maksaa nyt vain laskun, niin ei tarvitse asiassa ruveta käräjöimään. 

Tämä tiesi sitä, että Yrjön tilillä olleesta 322 000 kruunun pääomasta sulaisi kahdeksankymmentä prosenttia saman tien ja jäljelle jäisi 64 000 kruunua, joka olisi Suomen rahassa 45 700 markkaa. Häntä vitutti kuin pientä oravaa, kuten sanonta silloin kuului, mutta käräjille ei Ruotsiin kannattaisi mennä, vaan maksaa lasku ja panna varatuomari Eskelin noutamaan loput rahat mahdollisimman nopeasti, maksoi se nyt sitten mitä tahansa. Nyt piti pitää matalaa profiilia, sillä Ruotsin poliisilla oli vielä kana kynimättä Tage Karlssonin kanssa, vaikka Tage Karlsoniahan ei enää ollut edes olemassa.