Yrjö Ärjy - ote romaanikäsikirjoituksesta

Haastattelun saaminen Yrjö Ärjylta on lähes mahdotonta, vaikka tämä pistäytyykin lehden toimituksessa silloin tällöin. Hänellä on nimittäin pettämätön hajuaisti. Aina kun päätoimittajan kaappiin ilmestyy lahjuskonjakkipullo joltain taholta, joka haluaa lehden suosiollista huomiota, Ärjy kuin sattumalta saapuu paikalle ja silloin kielenkannat saattavat irrota.

Kun konjakkipullon korkki narahtaa ja Ärjy on saanut ensimmäisen lasillisen kumotuksi, kielenkannat irtoavat ja juttua tulee solkenaan, mutta antaa hänen itse kertoa eräästäkin tutustaan, jonka hän kohtasi yllättävässä tilanteessa: 

mä jouduin kerran taas turvautumaan Hangonkadun katkasuhoitoon, kun oli tissuttelu lipsahtanut vähän pitkäks. Hangokadulla Alppilassa oli sillon sellanen kahden viikon hoito-ohjelma, josta eka viikko oltiin talon vaatteissa ihan niinku sairaalassa, että potilaalle ei tulisi mieleen lähteä lipettiin ja toinen viikko sitten saadaan olla omissa kuteissa. No, ku ekasta ravistuksesta oli selvitty katkasulääkkeillä vähän seesteisempään vaiheeseen, mä päätin mennä katsomaan, mitä Hangonkadun kaloille kuuluu. Siellä on sellanen iso akvaario, jota mielellään katselee, ku fisut tsimmaa siellä niin rauhottavasti. 

Mitä vielä, keinutuolin oli varannu joku starba, joka näytti etäisesti tutulta, mutta en heti hiffannu kuka se on. Mä annoin handua ja stara nousi ylös, suoristi selkänsä ja esitteli itsensä, Tane. Sillon mulla välähti. Tää on Tauno Bergman, parooni, kreivi tai mikä lie aatelinen, joksi se aina itsensä esitteli, vaikka ei se mikään oikee aatelinen ollu. Tane oli huijari, vaikka sen mutsi oli todistettavasti paronitar, mutta faija ei ollu aatelinen. Tane oli Stadin suurin huijari, joka oli istunu lusimassa monta kertaa.

Mä sanoin Tanelle, et miten helvetissä sä olet tällasessa laitoksessa, sunhan pitäis olla jossain Eiran sairaalassa tai Mehiläisessä, ku oot niin rikaski. Siihe Tane vastas moitteettomalla kirjakielellä, että Ärjy ei ehkä tiedä, että minulla ei sitä varallisuutta enää ole samassa määrin kuin ennen oli. On näet ollut hieman epäonnea matkassa viime aikoina. Minä olen joutunut yhteiskunnan hyljeksimäksi ja siksi olen joutunut turvautumaan näin rahvaanomaiseen tapaan kohentaa kuntoani.

Tane, mä sanoin, koko Stadi tietää, että sä olet huijari ja oot ollu lusimassa, miks et yksinkertasesti voi myöntää sitä? Tane oli kuin ei olisi kuullut koko kysymystä, vaan vastasi, että oli ollut viimeiset neljä vuotta Kanadassa tekemässä arkkitehdin töitä koulutuksensa mukaisesti, mutta oli tullut siellä tilanteeseen jossa yhtiö, jonka palveluksessa hän oli ollut, oli tehnyt konkurssin ja häneltä oli jäänyt palkkasaatavat saamatta. 

Tane puhui paskaa, sen mä tiesin heti. Se oli ollu lusimassa neljä vuotta ja syy oli selvä. Se oli pöllinyt Åbo Akademin arkistosta Sibeliuksen kirjeitä, myynyt ne Sothebyn huutiksessa ja saanu niistä neljäsataatuhatta markkaa, palannu Suomeen ja niistä fyrkista me Stadin juopot saatiin nauttia vielä pitkään. Mä jallitin Tanea edelleen muistuttamalla siitä, kuinka me ennen muinoin ajeltiin mustalla limusiinilla pitkin Stadin gartsoja kapakasta toiseen, dokattiin Gordon Rouge samppanjaa ja mustaa Renaultia. Muistatko ku yritit saada frendis, sen Juuso Valdenin pojan Liechtensteinin konsuliksi ja siitä syystä Liechtensteinin lippu leijui limusiin nokalla ja kaikki funstas, et me varmaan ollaan jotain diplomaatteja. Sähän sait Liechtensteinin valtiolta kakskyt tonnii fyrkkaa ihan sitä varten, että sait omat kulus muka peittoon. Joopa joo, me dokattiin Lichtensteinin valtion piikkiin.Tane ei ollut muistavinaan koko juttua.

Mä jatkoin hiillostusta. Sekin juttu oli huikee, ku sä kerran lahjotit mulle kiiltonahkakengät, koska olit sitä mieltä, et mun kengät ei kelpaa sun seureeseen. Ja sitte oli se lordi Mountbattenin juttu, muistatko Tane? Sä ilmotit Jaana-lehteen, että olet Lordi Louis Moutbattenin kaukainen sukulainen ja olet saanut audienssin tämän kotiin ja et jos Jaana maksaa sun kulut ja kunnon palkkion haastattelusta, se julkaistaan lehdessä. Niin sä matkustit Englantiin, kirjotit jutun, mutta yhtä juttua me jäätiin ihmettelemään, et miks sulla oli vaan joku nuhrune Polaroid-kamera mukana noin tärkeessä tapaamisessa. Muutenhan juttu vaikutti ihan aidolta, mutta se kuvajournalismi niinki tasokkaassa lehdessä ku Jaana sai meijät frendit kyllä aika lailla epäilemään, että tokko olet koko äijää koskaa ollu tapaamassa. Hähää, tääki, etkö myönnä, että tekasit jutun Tane?

Tauno jatkoi kasvot peruslukemilla ja sanoi, ettei millään voi muistaa niin kauan sitten tapahtuneita asioita, mutta saattoi hän Lordi Louisin todella tavata silloin joskus 1970-luvun lopulla. Emme me paljon maailmaa nähneet ihmiset kaikkia sukulaistemme tapaamisia voi mitenkään muistaa ja siihen se juttu sitten jäi. Mä ajattelin et antaa staran olla, en mä viitti vanhaa veikkoa kiusata enempää.

Tää kaikki tapahtui siis sen jälkeen, ku mä olin muuttanu Malmilta keskustaan ja ollu siellä jo monta vuotta. Mä olin tutustunut Taneen Stadin pintamestoissa ja mulla meni siihen aikaan helvetin lujaa. Rahaa oli ku rosvopäälliköllä ja tavallaanhan mä sellainen olinkin.

Mun sosioekonominen nousuni tapahtu kato sillä tavalla, että mä tein Malmilla kaikenlaista bisnestä ja sain haalittua itelleni vähän enemmän ku jaksoin kuluttaa. Se vitutti mun vanhoja kaiffareitani ja ne alko naljailla mulle, että mikä saatanan kroisos tosta Ykästä on tullut ku sillä tuntuu olevan fyrkkaa enemmän kuin kellään tässä kylässä. Mannet ei mua kadehtinu, niiden kanssa mulla oli hyvät välit aina. Niillä taisi itselläki mennä aika hyvin niihin aikoihin. Siellä Malmilla oli sellane kapakka ku Milano, samassa talossa kun oli se Malmi Kino, leffateatteri. Se oli hurja paikka. Välillä sai väistellä puukkoja ja puntareita, ettei osunu kohdalle pahassa paikassa. Ei mua kukaan uhannu, mutta jäsentenvälisissä skaboissa joku saatto menettää välillä henkensäki. Malmilla oli kaamea maine sillon 1940-50-luvuilla. No, nelkytluvulla mä olin vielä skidi, mutta 1950-luvulla jo aikamies ja sillon se meno oli tosi öh, värikästä, jos niin saa sanoa. Huumeista ei kukaan puhunu sillon mitään, mutta brenkusta sitäki enemmän. Ja sitte oli se Ykän kerubi, mun oma sekoitus. Mä keitin ponua ja maltoin tehdä sen huolella niin, että sen perusmaku ei ollut vallan kaamea. Sitten sekoitin siihen vähän erilaisia yrttejä ja sain sen maistumaan aika hyvältä. Ne anto sille nimen kerubi, koska joku väitti, et sen tukka oli alkanu kihartua juotuaan mun sekoitustani.