Jatkokertomus X

Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa hieman lisää Paul Peter Sunin elämästä, sillä minulla oli tilaisuus tutustua häneen noin seitsemän vuotta tämän American Barin kohtaamisen jälkeen vuonna 1976.

Paul Suni oli käynyt yliopiston New Yorkissa pääaineenaan valtio-oppi. Opintojen jälkeen hän pääsi liittovaltion palvelukseen ja lähetettiin Moskovaan kolmanneksi lähetystösihteeriksi vuonna 1949. Oltuaan puolitoista vuotta Moskovassa, hän sai Neuvostoliiton tiedustelupalvelulta kehoituksen poistua maasta vakoiluepäilyjen vuoksi. Yhdysvaltain liittovaltion viranomaisten mielestä häntä ei missään tapuksessa kannata palauttaa Euroopasta, vaan hänelle piti räätälöidä homma, josta käsin hän voisi jatkaa hyvin alkanutta uraansa tietojen hankinassa. Tässä vaiheessa astui kuvaan Helsinki, sillä sotien jälkeen Suomi oli tiedustelupalvelujen kannalta yksi maailman kiinnostavimmista paikoista. On yleisesti tiedossa, että kaikki merkittävät tiedustelupalvelut toimivat aktiivisesti Helsingissä. Vaikka Pan Am oli yksityinen lentoyhtiö, Yhdysvaltain liittovaltio sai yhtiön myöntymään siihen, että Paul Suni istutettiin syrjäisen maan pääkaupunkiin firman johtajan paikalle. Suomi ei ollut Pan Amin kaltaiselle jättiläismäiselle lentoyhtiölle kaupallisesti merkittävä, mutta liittovaltion keskustiedustelupalvelulle se oli.

Moni hänet tuntenut aikalainen saattoi ajatella, että Paul Suni oli suulas ja iloinen ryyppymies, mutta se ei ole koko totuus, sillä sen sain itse omin silmin nähdä myöhemmin hänen jäätyään eläkkeelle liittovaltion palveluksesta. Hän sai kolmea eläkettä, jotka tulivat kuukausittain suurlähetystöön shekkeinä ja hän näytti ne minulle kerran. Yksi oli sotaveteraanieläke, koska hän oli ollut sotilasmestarina Alpeilla Euroopassa Toisessa Maailmansodassa. Toinen oli liitovaltion eläke ja kolmas oli keskustiedustelupalvelu CIA:n eläke.

Eläkeelle jäätyään hän ei suinkaan jäänyt lepäämään, vaan sai työpaikan eräästä Helsingin keskustassa olleesta huolintaliikkeestä, jonka lentorahtiosaston päällikkönä hän toimi. Siihen aikaan IATA, eli lentoyhtiöiden kansainvälinen kattojärjestö säänteli mm. lentorahtihintoja niin, että yhdelläkään lentorahtiagentilla tai lentyhtiöllä ei ollut mahdollisuutta vaikutta lentorahtihintoihin, vaan niitä oli noudatettava IATA:sta erottamisen uhalla. Ilman IATA-lisenssiä lentorahtiapalveluja ei voinut myydä.

Paul Suni oli IATA:aa ovelampi. Hän neuvotteli kahden itä-eurooppalaisen lentoyhtiön kanssa ns. Kick Back-sopimuksen. Se takoitti sitä, että lentorahdista maksettiin IATA:n määräämä hinta, mutta Puolan lentoyhtiö LOT ja DDR:n lentoyhtiö Interflug maksoivat suurimman osan IATA-hinnasta takaisin dollareina ja näin Paul Suni pystyi myymään lentorahtipalveluja halvemmalla kuin muut huolitaliikkeet. Tämä tiedettiin myöhemmin kyllä mm. Finnairissa, mutta paperilla kaikki näytti moiteettomalta.

Hän siis keksi tavan kilpailla markkinoilla epäterveellä tavalla, mutta sai lentorahtiosaston kukoistamaan ja kilpailijat haukkoivat henkeään, kunnes keksivät itse saman konstin, mutta se oli jo aikaa, jolloin IATA:n valta alkoi muutenkin murentua ja Paul Suni oli poistunut näyttämöltä takaisin Floridaan eläkepäiviä viettämään. Kävin tekemässä jutun hänestä vuonna 1989 Orlandossa ja vietin hänen kanssa siellä yhden viikolopun, joten olen varsin hyvin selvillä siitä, mitä tuolloin tapahtui.